Teen vuorotyötä. Viime yön valvoin työpaikalla ja aamulla tulin kotiin puoli seitsemältä. Olin valmis nukkumaan. Väsytti ja vesisade ei tehnyt kamalan iloiseksi kun tulin pyörällä kotiin. Kotona annoin pikavauhtia tytöille ruoan, pesin naamani ja harjasin hampaat ja olin valmis unille.

Seuraavaksi Lulu alkoi mittailla erästä hyllytasoa. Liian ilmiselvästi ja selkeästi. Jokainen kissan omistaja tunnistaa sen ilmeen kun muru suunnittelee jotain kiellettyä. Lulu mittaili matkaa, polki tassuillaan ja keikutti pyrstöään. Kohta hyppään, joko nyt, en ihan vielä kohta, kohta. Kielsin miljoona kertaa ilman mitään vaikutusta. Ärsytyskynnys on valvotun yön jälkeen erittäin matala. Se mikä tavallisesti huvittaa, on jotain ihan muuta väsyneenä.

Syy miksi ärsyynnyin tästä perikissamaisesta suunnittelusta on Kukka. Kyllä kukka, olen liian kiintynyt sillä hyllyllä olevaan amatsoninliljaan. Itse kutsun sitä Mumminkukaksi sillä se on edesmenneen mummini kasvattama kukka suoraan alenevassa polvessa. Ei ole turvallista kiintyä kukkaan, kun talossa on kaksi kissaa, mutta minkäs teet.

Viimein kun Lulu sitten hyppäsi sille tasolle nappasin ruukun syliin (se on jo valitettavasti kerran pudonnut lattialle yöllä, voi luoja kuinka silloin suututti mullan siivoaminen takaisin kukkapurkkiin) ja komensin neidin välittömästi lattialle. Väsyneenä ja uskomattoman kiukkuisena aamulla klo 8.35. Neiti tajusi, että nyt olen tosissani ja pudottautui kiltisti pois ja aloitti aamumatsin Lean kanssa. Nukahdin siihen tuttuun ralliin.

Heräsin iltapäivällä siihen, että Lulu änkesi kainaloon ja kun käännyin selälleni tuli neiti kuiskuttelemaan mahan päälle. Kehräten puskien, puristen kissamaisesti neiti lepytteli minua ja haki sovintoa. Siinä heräillessäni en muistanutkaan enää miksi olin ollut niin vihainen aamulla. Kerrassaan suloinen tiikerimainen herätys.